Vinkkinä!

Vapaa-aika ja valoisat, inspiroivat aamupäivät eivät osuneet viikonloppuna omalle kohdalleni, vaikka kiireen keskeltä ehdinkin tiedostamaan aurinkoisen ja ihanan keväisen sään! Arvontoihin on onneksi mahdollisuus osallistua vaikka työpäivän jälkeen iltasella. Sellainen on käynnissä esimerkiksi Suklaamarenki -blogissa!

Kuulitko sinäkin sen puhuvan?

Olen viime aikoina tehnyt kirpputoreilta aivan mahtavia löytöjä! Kaiken kokoiset emaliastiat (-50% pöydästä) kuuluvat tähän riemun aiheeseen, mutta eivät suinkaan ole ainoa syy hilpeään mieleeni.
Eteisen apteekkarinlipastolle on salakavalasti rantautunut erilaisia sorsia: ensimmäinen niistä taisi olla peltisorsa, jota seurasi upea sorsataulu, joka tarttui mukaani Raumalta viime kesänä. Pari viikkoa sitten törmäsin kirpputorilla veikeisiin sorsasisaruksiin, joille en voinut kääntää selkääni siitäkään huolimatta, että ne ovat pienistä kulumistaan ja lohkeamistaan päätellen nähneet enemmänkin elämää.  

 Vasemmalla tänään kirpparilta löytynyt pieni posliiniesine, joka sopii hyvin käytetyn teepussin lautakseksi.
Oikealla jo aikojen alussa eteisen apteekkarinlipastolle rantautunut peltisorsa.

Ja tässä sorsasisarukset kuvattuna liitulaatikon päällä. Huomaa sorsataulu taustalla!

 Muistaakseni vielä samaiselta sorsanmetsästysreissulta mukaan tarttui eurolla kokonainen paketti väriliituja, joilla saan tuhria keittiön pienet liitutaulut täyteen mielikuvitukseni tuotoksia. Juuri, kun edelliset liidut alkoivatkin olemaan jo melko pieniä nysiä!

Lisäksi löysin yli vuoden (passiivisen) etsinnän jälkeen Sielutuoliin (tästä lisää myöhemmin) sopivan päälliskankaan. Tätä on odotettu!
Lisäksi viime viikonlopun kirpparikierrokselta löytyi upea, jo hiukan vanhempi kehys, joka maksoi yhden euron. Euron kaunottaresta puuttui lasi, mutta se ei tehnyt ostopäätöksestäni vaikeaa, sillä kehyksen koko vaikutti melko standardilta. Päätelmäni osui oikeaan, sillä vielä ennen kirpparin tiloista poistumista löysin toisesta pöydästä uuden puukehyksen, jonka lasi oli täsmälleen oikean kokoinen ja ehjä! Kauniin, mutta toimivan kehyksen hinnaksi kertyi lopulta 3,50 €, mutta se ei haittaa, kun kehys on nyt hyvä ja toimiva, eikä jäänyt roikkumaan ilman lasia sen pidemmäksi aikaa.

Kaikkein yllättävin löytö tulee kuitenkin tässä. Kävin lauantaina kävelemässä erään käytettyjä huonekaluja ja muuta irtaimistoa myyvän liikkeen läpi, kun yhtäkkiä huomasin käveleväni melko mielenkiintoisen tumman lipaston ohi. Käännyin ja pysähdyin hetkeksi tuijottamaan lipastoa, mutta jatkoin sitten matkaani.
Elämäni jatkui normaalisti, kunnes yllättäen huomasin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä puoli kahdelta miettiväni lauantaina näkemääni tummaa lipastoa.
Maanantaina en tietenkään voinut muuta, kuin mennä heti töiden jälkeen katsomaan lipastoa uudelleen ja siellä se oli. Availin sen laatikkoja pitkään ja mietin, mikä siinä mahtoi saada huomioni kokonaan omakseen, mutta en löytänyt siitä mitään erityistä. Jokin siinä kuitenkin puhutteli minua - tai puhui minulle. Varasin lipaston, ja se saapuu kotiini keskiviikkona. Vaihdossa lipaston myyjä saa puolitoista vuotta vanhan liinavaatekaappini, josta maksoin aikoinaan suuren summan uutena ja käyttämättömänä. Muistan senkin tarkasti, sillä vain hyvin harva taloni kalusteista on ostettu uutena - kyseinen liinavaatekaappi taitaakin olla ainoa laatuaan keittiön pyörien päällä olevan lisätason lisäksi. Ei kyllä kirpaise tippaakaan - tuolla uuden siistillä liinavaatekaapilla ei ole minkäänlaista luonnetta tai tarinoita kerrottavanaan! Ostin sen vain, koska sille oli pikainen tarve.

Samanlainen tarina, kuin tummalla lipastolla on, on myös Sielutuolilla, jonka mainitsin aiemmin. Näin sen eräällä pihakirpparilla kesällä 2009, ja muistan luoneeni siihen pitkän katseen. En siksi, että se olisi ollut mielenkiintoinen, vaan siksi, että se oli mielestäni erityisen ruma tuoli. Lähdin, enkä enää sen jälkeen saanut tuolia ajatuksistani -siitä oli nimittäin mieleni sopukoissa muodostunut yllättäen kaunein näkemäni nojatuoli! Ainoana ongelmana oli vain, että pihakirppareille ei voi niin vain palata. Mietin, kehtaisinko mennä seuraavana viikonloppuna soittamaan ovikelloa ja utelemaan näkemäni tuolin perään, mutta onnekseni siihen ei ollutkaan tarvetta, sillä samainen pihakirppis pidettiin vielä viimeisen kerran seuraavana viikonloppuna. Minun onnekseni! Tuoli oli odottanut minua uskollisena ja niin se sitten päätyi olohuoneeseeni. Mikähän saa jotkut vanhat tavarat syöpymään mieliin siitäkin huolimatta, että ei alunperin ole edes pitänyt niistä?

Ai niin. Samalla, kun palasin takaisin tarkastelemaan tummaa lipastoa tarkemmin, tein myös lisää löytöjä. Tumma lipasto on 80 euron arvoinen, ja koska liinavaatekaappini on moitteettomassa kunnossa ja kuin uusi, saan siitä vaihdossa vähintäänkin sen verran. Tumman lipaston lisäksi iskinkin silmäni suurempaan keittiönpöytään, jollaisesta olenkin ehtinyt haaveilemaan jo tovin. Nykyisen keittiönpöydän (kuva yllä) ääreen mahtuu vain juuri ja juuri kaksi ruokailijaa, ja etenkin piirtämiseen se on aivan liian ahdas. Se on kyllä hieno: isäni teki sen minulle muutettuani Omaan Kotiini pari vuotta sitten. Hän oli löytänyt alkuperäisen pöydän kirpputorilta, ja irrotti sen tammen värisen melamiinipöytälevyn ja vaihtoi tilalle pari lankkua kaunista vanhaa puuta. Pöydän jalat olivat alunperin vaalean puun väriset nekin, mutta ne hän maalasi valkoiseksi.
Nyt pöytä saa kuitenkin lähteä vanhempieni vintille odottamaan parempia aikoja, mikä on sääli, sillä se on nätti. Se ei kuitenkaan vaan nyt mahdu tänne. Olen toiveikas, sillä uskon tämänkin vielä tulevaisuudessa päätyvän takaisin käyttööni!

Uusi isompi keittiönpöytä mahdutetaan olohuoneeseen ja se tuokin mukanaan uusia jännittäviä järjestelyitä jo senkin puolesta, että suuren osan olohuoneeni tilasta lohkaisee sinne aivan liian kookas, mutta nätti koukerosohva, joka muuttaakin uuden keittiön pöydän tieltä vanhempieni mökille (siihen saakka, että saan ostettua itselleni sen kauniin rintamamiestalon maaseudun rauhasta). Metallisen koukerosohvan tilalle saan tavallisen kahdenistuttavan pikkusohvan, jonka aion kuitenkin pitää pirteänä ja persoonallisena täkkien ja vanhojen satiinipeittojen avulla, jollaisia katselin ihastuneena viimeksi Parolan Asemalla!

Kesäkissa 2010

Elettiin heinäkuun alkua, kun tutustuin kotini pihamaalla uuteen ystävään. Se oli valkoinen täysikasvuinen kissa, jolla oli suuria mustanharmaita alueita turkissaan. Olin tulossa kaupasta kotiin kantamuksieni kera, kun pihamaallani oleskellut kissa näki minut ja juoksi luokseni naukuen kovaan ääneen ja vaativasti. Olin hämmästynyt, koska olin asunut vajaan vuoden kodissani näkemättä koskaan vastaavaa kissaa. Samalla kun kissa puski nilkkojani ja hyöri ympärilläni, se katsoi minua silmiin ja naukui aivan siten, kun sillä olisi ollut jotakin kerrottavaa, ja niinpä laskin kauppakassit pihamaalle ja seurasin kissaa taloni taakse, jonne se minua johdatti kovaäänisesti naukuen. Mielessäni kävikin jo, mahtoiko sillä kenties olla kokonainen pentue taloni alla tai taloni takana olevassa ryteikössä.  

 Johdatettuaan minua jonkin aikaa taloni takana olevassa ryteikössä, kissa pysähtyi paikoilleen jatkaen naukumistaan. Minä tutkailin ympärilleni, mutta en nähnyt tai kuullut mitään hälyttävää. Kun olin ollut hetken aikaa paikallani, kissa alkoi taas puskea minua voimakkaasti ja kiipesi sitten päättäväisenä syliini. Olin iloinen kissan iloisen avoimesta ja aurinkoisesta luonteesta, mutta samalla hyvin hämmentynyt siitä, kenelle tämä ennennäkemätön hymyilevä ja äänekäs otus kuului.
Palasin takaisin etupihalle viedäkseni ostokset sisälle jääkaappiin. Näin pihatien toisella puolella kissarakkaan vuokraisäntäni, ja kysyin häneltä, tiesikö hän kenen kissa oli. Hän tuli katsomaan kissaa lähempää, mutta kertoi, ettei ollut koko ikänsä täällä asuneena ikinä nähnyt tuon väristä kissaa näillä main.    
Kissa tuntui pitävän minusta erityisen paljon, sillä vuokraisäntääni se ei reagoinut juuri ollenkaan. Tämän lähestyessä kissaa ja ojentaessa kätensä kissa vain väisti, ja hyökkäsi uudelleen syliini kiiveten pian olkapäilleni. Hämmästelin ääneen kissalta saamaani suosiota.

Koirani odottivat vielä autossa yhdistetyn lenkki- ja kauppareissun jäljiltä, ja niinpä erittäin rohkeaksi osoittautunut kissa tunkeutui talooni samalla oven avauksella, kun vein kauppaostoksia jääkaappiin. Se kipitti tyytyväisenä perässäni keittiöön häntä korkealla juuri siten, kuin se olisi aina tiennyt, missä keittiö on ja kuka minä olen. Minun lastatessani ruokaa jääkaappiin, kissa hyppäsi keittiön aputasanteelle ja vaati kovaäänisesti ruokaa itselleen. Ventovieraan kissan erittäin itsetietoinen käytös sulatti oitis sydämeni, ja niinpä pistin sille pieneen kippoon vettä ja hiukan koirieni jääkaappiosastolta pihistämääni raakaa lihaa, joka ei kuitenkaan kelvannut kissalle, joka selkeästi oli tottunut syömään ruokansa joko raksuina tai märkäruokana hyytelön tai kastikkeen kera. Se olikin sen näköinen kissa, että vaikka se olikin vaellellut pihallani yksinään, se oli selkeästi jonkun ruokkima tyytyväinen ja ihmisrakas lemmikki.

   
Kun se oli saanut vettä juodakseen, se tutki hiukan taloa ja tuli sitten sohvalle viereeni köllöttelemään samalla, kun viestittelin huvittuneena vanhemmilleni, että kotiini oli tunkeutunut odottamaton vieras. Kissa käyttäytyi aivan siten, kuin se olisi asunut talossa kanssani jo monen monta vuotta.

Koska kissa selkeästi viihtyi kanssani talossa, eikä sillä tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä takaisin sinne, mistä se oli tullut, oli aika esitellä se koirille. Se käveli perässäni autolle, mutta järkyttyi pahasti, kun avasin auton oven, jonka takaa paljastui kaltereiden takana olevat kolme koiraa. Korvat taaksepäin sojottaen se lähti oitis jolkottelemaan (kiroillen) taloni taakse kauemmaksi koirista. Se ei pitänyt koirista alkuunkaan.

 Koska tiedän monia kissoja, jotka eivät voi sietää koiria, jätin koirat vielä hetkeksi autoon ja kävin taloni takana hyvästelemässä uuden tuttavuuden, jonka reaktiota koiriin pidin täysin luonnollisena. Kerroin sille, että oli kiva kun se kävi kylässä, ja toivoin, että tapaisimme myöhemmin uudelleen. Kissa rääkyi minulle kuin kertoen tyytymättömyytensä siihen, että satuin omistamaan koiria. Se oli takuulla sitä mieltä, että koska se oli jo ehtinyt asettumaan taloksi, minun täytyisi ehdottomasti luopua koirista mahdollisimman nopeasti.

Otin koirat autosta kotiin sisälle ja jatkoin tavallisia askareitani, kunnes ulkoverannalta alkoi kuulua maukumista. En malttanut olla käymättä katsomassa, ja niinpä huomasin, että tuttu kissa oli saapunut verannalle. Kohdattuaan minut uudelleen se puski ja kiipesi syliini kuin olisimme ollut pidempäänkin erossa, ja niinpä jäin hetkeksi verannalle rapsuttelemaan sen pehmeää turkkia ja valokuvaamaan sitä.

Kun olimme pitäneet tovin toisillemme seuraa, avasin sisälle eteiseen johtavan ulko-oven, jotta koirat näkisivät kissan ja kissa koirat. Komensin kuitenkin koirat olemaan tulematta ulkoverannalle, jotta kissa saisi olla rauhassa. Aluksi kissa oli järkyttynyt näkemästään kolmikosta, mutta pian se huomasi, että tilanne on hallinnassa ja rentoutui siitäkin huolimatta, että sen nenän edessä eteisessä oleili kolme koiraa. Se tarkkaili tilannetta ja koiria suurilla silmillään verannan pöydän alta.

Kun se oli hetken aikaa tarkastellut rauhallisena pysyvää tilannetta ja koiria, jotka eivät juurikaan hätiköineet kissan läsnäolosta, se uskaltautui perässäni sisälle siitäkin huolimatta, että sen oli ensin ohitettava ulko-ovella makoileva novascotiannoutaja Into. Kissa oli selkeästi jännittynyt ja heti kun se sai mahdollisuuden päästä korkeammalle tasanteelle se hyppäsi suuren pakastearkun päälle. Siinä se sitten köllötteli ja piti koiria silmällä.

Kun se oli jonkin aikaa tarkkaillut koiria pakastimen päältä, se uskaltautui liikkumaan talossa lähes samaan tapaan kuin aiemminkin. Kun koirat olivat läsnä, sen suosikkipaikaksi muodostui nopeasti liinavaatekaapin päällinen, jossa se loikoili tyytyväisenä monitoimikoneen vieressä välillä vaihtaen paikkaansa vielä hiukan korkeammalle monitoimikoneen päälle. Siinä se nukkui onnellisen näköisenä siten, kuin sillä olisi aina ollut tapana nukkua siinä -vaikka se oli kylässä luonani vasta ensimmäistä kertaa ikinä!

Illan tullen kissa lähti samalla, kun itse lähdin lenkille koirien kanssa.

Seuraavana aamuna se oli jälleen terassilla ja tuli sisälle saakka kylään, ja pian sen vierailuista muodostui rutiini. Se oleili päiväsaikaan suosikkipaikoillaan joko verannan pirttipöydän päällä tai sisällä monitoimikoneen vieressä. Iltaisin se lähti pois, mutta saattoi vielä ennen yötä tulla piipahtamaan terassilla tai jopa sisällä talossa, mutta häipyi kuitenkin yöksi omille teilleen. Joskus se olisi jopa halunnut jäädä yöksi, ja silloin oli sydäntä riipivää kuunnella, kuinka se pitkään jaksoi maukua terassilla anellen sisälle pääsyä.
Aina, kun kävin asioimassa kaupungilla ja palasin autollani takaisin kotipihaan, kissa juoksi jostain nurkan takaa naukuen minua vastaan ja kohdatessamme jälleen puski ja kehräsi iloisesti kiiveten samalla olkapäilleni. Jos olin kaupungilta tullessani hidas poistumaan autosta, mutta auton ovi oli jo auki, kissa tuli sisälle autoon tervehtimään. Toisinaan lähteminen kaupungille asioimaan oli hankalaa, sillä kissa ei olisi millään malttanut jäädä pihaan, vaan tunkeutui autoon kanssani. Kotiinpaluu oli kuitenkin aina yhtä iloista, sillä kissa oli kerta toisensa jälkeen pihamaalla vastassa. Ja jos se ei ollut pihalla vastassa, se löytyi ulkoverantani pirttipöydältä loikoilemasta tyytyväisenä kehräten. Lopulta se oli ilmeisesti oppinut tunnistamaan autoni äänen, sillä siitä huolimatta, tulinko pihaan aikaisin aamulla tai myöhään yöllä, kissa oli aina vastassa. Toisinaan se odotti verannalla, toisinaan se vaan ilmestyi jostakin.

 

Aloimme kutsumaan kissaa Olgaksi, sillä päättelimme sen olevan naaras. Sen rohkeus ja uskollisuus teki minuun suuren vaikutuksen, ja niinpä aloin myös ruokkimaan sitä kotonani oikealla kissanruualla. Olga tuntui viihtyvän hyvin luonani, vaikka toisinaan pihalla nuorin koiristani, tuolloin hiukan yli puolivuotias rasavilli Elna pääsikin jahtamaan sitä pari kierrosta talon ympäri. Elnalla ei ollut mielessään mitään muuta kuin vauhdikas takaa-ajoleikki, mitä Olga tietenkin aina hiukan pelästyi. Siitäkin huolimatta se palasi kerta toisensa jälkeen luokseni ja aina tavatessamme se puski ja kehräsi tyytyväisenä.

Pidin Olgasta paljon, ja kyselin paikallisilta tutuiltani tiesivätkö he kissan omistajaa. Ajattelin, että se oli ehkä jonkun lomalaisen karkuteillä oleva sisäkissa, tai sitten joku vapaasti sisällä ja ulkona kulkeva kissa, joka oli ehkä ottanut etäisyyttä perheeseensä sen jälkeen, kun sen omaan kotiin oli tullut ehkä pidempään viipyviä vieraita jostain kauempaa. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut kaipaavan kissaa.
Toisinaan mietin, minkälainen perhe sillä jossain oli ja mitä sen perhe mahtoi ajatella siitä, että kissa oli itsekseen päättänyt muuttaa talouteen, jossa sen lisäksi oli kolme koiraa. Mikähän sen omassa kodissa oli ajanut sen tilanteeseen, jossa se oli päättänyt muuttaa toisaalle, koiralliseen kotiin?

Eräänä yönä Olga jäi luokseni yöksi. Se ei kerta kaikkiaan lähtenyt illan tullen, ja kun olin kantanut sen ulkoverannalle, sen huuto oli enemmän sydäntä raastavaa kuin koskaan aiemmin. En voinut muuta, kuin antaa sen jäädä. Se nukkui tyytyväisenä omalla paikallaan liinavaatekaapin päällä monitoimikoneen vieressä, ja yllättävien tilanteiden estämiseksi rajasin koirien tilan siten, että ne eivät päässeet samaan huoneeseen, jossa minä, poikaystäväni ja Olga nukuimme. Aamulla herätessäni huomasin, että Olga oli tullut monitoimikoneen päältä minun ja poikaystäväni väliin ja nukkui samalla tyynyllä jolla pääni oli. Oli sunnuntaiaamu ja silittelin sitä hetken tyytyväisenä, kunnes minun oli noustava aamurutiinien kimppuun. Heinäkuu oli sitä aikaa, kun aina kauniin sunnuntaiaamun koittaessa minä ja poikaystäväni pakkasimme Kangoon täyteen tavaraa ja lähdimme myymään sitä paikalliselle konttitorille.

Poikaystäväni nousi pian jälkeeni ja tuli perässäni keittiöön. Söimme ehkä aamiaista, kun yllättäen makuuhuoneesta kuului koiran karmaiseva parahdus. Hiukan yli puolivuotias sekarotuinen Elna juoksi keittiöön järkyttyneenä ja siristeli oikeaa silmäänsä. Tarkasteltuani silmää huomasin, että siitä vuosi verta, ja että silmän sidekalvolla oli raapaisun jälki. Poikaystäväni päätteli heti, mitä oli tapahtunut, ja kävi vihaa puhkuen nakkaamassa kissan pihalle. Minun mielestäni poikaystäväni reaktio oli ehdottomasti väärä, sillä kissa ei mielestäni ollut tehnyt mitään pahaa. Elnaa sen sijaan oli kielletty monta kertaa menemästä kissan luokse, ja viime kädessä vika oli ollut poikaystäväni, joka oli jättänyt makuuhuoneen koiraportin auki kuljettuaan siitä -minä en tästä edes harmikseni tiennyt, ennen kuin oli liian myöhäistä. Tilanteen kulku oli joka tapauksessa ollut jotakuinkin seuraavanlainen: kissa oli jäänyt sänkyyn köllöttelemään, kunnes yhtäkkiä Elna oli säikäyttänyt sen. Kissa oli säikähtänyt niin pahasti, ettei se ehtinyt miettimään pakoreittiä, vaan puolustautui luonnollisen reaktionsa mukaan, mikä on eläimeltä täysin oikeutettua. Olin pitkään vihainen poikaystäväni reaktiosta etenkin, kun Olgaa ei kuulunut takaisin, vaikka kävin ulkona etsimässä ja kutsumassa sitä.
En myöskään voinut tehdä mitään Elnan hyväksi, sillä edes päivystävä eläinlääkäri ei vastannut puhelimeensa seitsemältä sunnuntaiaamuna. Niinpä vain puhdistin koiran silmän ympärystä keitetyllä vedellä, ja soitin eläinlääkäriin uudestaan vasta, kun tulimme kirpputorilta myymästä. Saimme ajan samalle päivälle, ja vaikka ennusteet koiran silmän suhteen olivat erittäin huolestuttavat, ajan kanssa silmä kuitenkin parani ja nykyisin siinä on todennäköisesti yhtä hyvä näkö kuin toisessakin silmässä. Mutta mitä kissalle tapahtui?

Muistaakseni sitä ei näkynyt samana päivänä enää ollenkaan. Kun tulimme eläinlääkäriasemalta naapuripaikkakunnalta, odotin innoissani näkeväni sen pihalla minua vastassa tai viimeistään terassilla, mutta turhaan. Se oli ehkä seuraava ilta, kun Olga jälleen odotti minua terassilla. Se tuli ehkä aiempaa varovaisemmin luokseni ja hyppäsi syliini. Istuin se sylissäni terassilla ja olin kiitollinen siitä, ettei se ollut lähtenyt lopullisesti. Se ei kuitenkaan viihtynyt kauaa sylissäni, vaan lähti melko nopeasti odottamatta kutsua jäädä yöksi. Muistan, että ehkä samana yönä katselin terassillani, kun se kohtasi pihatiellä vuokraisäntäni kissan. Ne tuijottivat hetken aikaa toisiaan, kunnes Olga sitten perääntyi pihalleni ja lähti pihaltani omille teilleen. Sen jälkeen en sitä enää nähnyt.

Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän Olgaa olen kaivannut. Olen jättänyt siitä tuntomerkkejä ja kuvia paikallisille eläintenlöytökodeille ihan vaan siltä varalta, jos joku sen joskus sinne kiikuttaisi, eikä sitä kukaan kaipaisi kotiinsa. Toisinaan haaveilen harmaa-valkoisen tai musta-valkoisen kissanpennun hankkimisesta, mutta oikeastaan minun ei tee mieli hankkia mitä tahansa kissaa. Olga oli aivan omaa luokkaansa ja todella toivon, että tapaisimme vielä. Ehkä jonain päivänä vien siitä kuvia ja ilmoituksen johonkin valotolppaan ja toivon, että sen oikea perhe ilmoittaa itsestään ja kertoo, miten ja missä Olga asuu ja mikä sen oikea nimi, ikä ja sukupuoli on. Ehkä teen niin, tai sitten vaan odotan, että taas jonain päivänä kuulen verannaltani tutun maukaisun.

Uusi vuosi - ja eroon vanhasta!

En ole kovinkaan innokas tekemään minkäänlaisia uudenvuodenlupauksia. Olen aina ollut tyytyväinen elämääni ja itseeni sellaisenaan, joten on ollut hankala keksiä mitään perinteistä uudenvuodenlupausta jonka myötä yrittäisin parantaa elämäntapojani. Suklaa on pitkään ollut suuri heikkouteni, mutta koska en juurikaan tupakoi tai käytä muita päihteitä, suon itselleni suklaan tuoman ilon, harrastanhan vastapainoksi myös paljon liikuntaa.

Tänä vuonna sen kuitenkin keksin, oivan uudenvuodenlupauksen, ja siitä saan kiittää kaikkia mahtavia sisustus-, remontointi- ja kotiblogeja, joita luen aina yhtä innokkaasti ja jotka todella inspiroivat minua. Tänä vuonna minä pidän kotini siistinä ja hävitän kaikki turhat roinat, joita olen pitkään säästellyt nurkissani ja komeroissani.
Otin heti joulunvietosta palattuani itseäni niskasta kiinni ja tyhjensin kotini kaksi vaatekomeroa, joista oli ajanmyötä tullut vaate- ja romukomeroita, sekä yhden alunperin liinavaatteille hankitun kaapin, josta tuli kuitenkin vaatekaappi sen jälkeen, kun komerostani löytyi kuollut hiiri, joka oli päässyt pujahtamaan sinne nakerrettuaan katon rajaan itsensä kokoisen reiän - valitettavasti tuo pieni siimahäntäinen otus ei päässyt samasta reiästä enää takaisin kotiinsa, joten sen kohtaloksi koitui kuolema komeroni vaatepinoon, jonka vaatekappaleita kutsuin nimellä "suosikit."
Vaatekomerosta kuolleena löydettyä hiirtä on myöhemmin muisteltu nimellä K. Alma, ja kyseisen Kalma-Alman tapauksen jälkeen vaatekomeroni tilkittiin ja kunnostettiin kaikin puolin sekä maalattiin sisältä kokonaan valkoiseksi, mutta kaikesta tästä huolimatta traumatisoiduin niin pahasti suosikkivaatteitteni kohtalosta (ne haisivat ikuisesti K. Alman muistolta useista pesukerroista, etikkaliemestä ja muista hyvistä yrityksistä huolimatta), etten enää sittemmin käyttänyt komeroa vaatteiden -etenkään alusvaatteiden säilyttämiseen.
Uudet pikku hiljaa ostetut vaatteet, ja K. Alman tapauksen aikana pyykkikorissa oleskelleet vaatteet muuttivat siis pikkuhiljaa liinavaatekaappiin lakanoiden, tyynyliinojen sekä pyyhkeiden sekaan - ja samaan aikaan liinavaatteet muuttivat pikku hiljaa hiirikomeron uusiin puhtaanvalkoisiin tiloihin. Kyseinen "hiirikomero" on kaikenlisäksi ollut mukamas sen verran tilava, että sen alahyllyille ja lattioille on jostain syystä kerääntynyt paperipinoja (vanhoja piirustuksia ja luonnoksia, palkkalaskelmia ja maksettuja laskuja (ihan kuin näille ei olisi jotain asiallisempaa paikkaa?), vanhoja Koiramme -lehtiä sekä eri rotuyhdistysten lehtiä, jne) jotka on ollut helppo lapata komeroon piiloon siinä vaiheessa, kun kylään kutsuttujen vieraiden ajovalot ovat jo näkyneet pihatiellä. Sitten ne ovat ajanmyötä unohtuneet sinne, ja keränneet päälleen lisää kaikkea osaksi jopa turhaa ja vaatekomeroon kuulumatonta. Ylimääräisiä, mutta ihania kirpputoreilta löydettyjä tapettirullia, askartelutarvikkeita ja koirille kuuluvia pesusta tulleita peittoja ja patjoja. Jep, olen ollut aikamoinen sottapytty.

Ensimmäisenä joulun jälkeisenä välipäivänä tyhjensin siis romua ja epäjärjestystä keränneet komeroni ja kaappini (lattialle) ja suunnittelin tarkoin mitä niihin kuuluu ja mitä niihin ei jatkossa sullota -edes paniikissa. Pikku hiljaa liinavaatekaapista tuli jälleen liinavaatekaappi, toisesta komerosta tuli säilytystila ulkoiluvaatteille, kengille, koirien treenitarvikkeille, hihnoille ja puvuille, sekä hanskoille ja pipoille, ja K. Alman vierailukohteena ollut komero päätyi kuin päätyikin takaisin vaatekomeroksi. Tosin sillä erotuksella, että sen ennen niin nätisti hyllyille pinotut t-paidat ja muut vaatteet roikkuvat nyt henkareissaan rekissä, jotta yhdelläkään vahingossa komerooni eksyneellä siimahäntäisellä otuksella ei ole mahdollisuutta mennä ja kuolla suosikkipaitani sisuksiin (suosikkipaidoissani ei onneksi ole taskuja). Entä mitä tapahtui kaikelle roinalle, joka oli ennen majaillut komeroissa ja ympäri taloa epämääräisinä röykkiöinä?

Se hävitettiin. Osa turhista lapuista ja muista roskista päätyi tietenkin roskikseen ja paperinkeräykseen, mutta suuri osa komeroa täyttäneistä kummajaisista päätyi kirpputorille. Vuokrasin eräältä vanhempieni suosittelemalta kirpputorilta itselleni pöydän (sain sopivasti juuri sellaisen paikan, jonka toisella puolella on vanhempieni pöytä -ei siis kuulemma ole haitaksi, vaikka tavarani toisinaan vähän leviäisivätkin) jotta pääsisin eroon tavarasta, jolle ei vain ole käyttöä tai paikkaa kodissani. Olen aina ollut sellainen ihminen, jonka on hirveän vaikea hävittää mitään tavaroitaan, koska kaikelle voi aina olla käyttöä. Mutta vuoden vaihtumisen myötä päätin todella ottaa tiukemman linjan (unelmieni siistin kodin saavuttamiseksi..) ja hävittää kaiken, mitä ilman pärjään mainiosti. Kaikkein kauhistuttavinta oli luopua tyytyväisesti hymyilevistä värikkäistä säästöpossuista, joita olen parin-kolmen vuoden ajan keräillyt innokkaana kirpputoreilta. Ikävä tosiasia kuitenkin oli, ettei minulla ollut enää sopivaa paikkaa värikkäälle possujoukkiolle, ja ne todennäköisesti saavat paremman kodin toisaalta, jossa joku arvostaa niiden värikkäitä olemuksia sisustuksessaan enemmän kuin minä.

Koska tavoitteenani on nyt hankkiutua kaikesta turhasta tavarasta eroon, on minun täytynyt miettiä tarkoin myös sitä, minkälaisia löytöjä saan tuoda kirpputoreilta kotiini. Vaikka minulla alkaakin olla jo melkoinen määrä emaliastioita, ne eivät koskaan kuulu turhan tavaran kategoriaan, ja niitä on siis lupa tuoda kotiin loputtomasti. Koska minulla kuitenkin alkaa pikku hiljaa olemaan kyseisiä astioita kaikista mahdollisista kokoluokista, tartun jatkossa kirpputoreilla vaan erityisen näyttäviin tai muuten erikoisiin ja tottakai vain edullisiin emaliastioihin. Ne ovat kyllä kaikki näyttäviä, eikös.
Kaiken muunkin tavaran suhteen olen tarkkana ja punnitsen ostopäätöstäni tarkoin sen käytännöllisyyden mukaan. Lupaan ja vannon, että mietin ostopäätöstä vähintään kolme kertaa ennen mitään lopullista ratkaisua. Olen jo varsin esimerkillinen tapaus, nimittäin löydettyäni sunnuntaina kirpputorilta suloisen ja pirteän värisen treenilaukun, kiikutin seuraavana päivänä vanhan, tylsän ja mitäänsanomattoman treenilaukkuni myyntiin kirpparipöydälleni. Tästä se lähtee, eikö niin?

Kuka olen?

Olen maaliskuussa 21 vuotta täyttävä nuori nainen. Minulla on paljon unelmia, toisin sanoen tavoitteita, joihin pyrin -joista aion tehdä totta. Näihin lasketaan mielekkään ja luotettavan työpaikan löytäminen, menestyminen graafisen alan töissä, talo maalla ja yleisesti elämästä nauttiminen. Usein tunnen, että olen päivä päivältä lähempänä unelmiani, eikä mikään ole sen parempaa.

Muutin 19-vuotiaana elokuussa 2009 vanhempieni helmoista naapuripaikkakunnalla sijaitsevaan pieneen kylään, jossa asun vuokralla eräänlaisen maalaistalon pihapiirissä pienessä omakotitalossa, joka on alkujaan kuulunut päärakennuksen palvelusväelle.

Tiedän olevani erityisen onnekkaassa asemassa sikäli, että saatoin muuttaa suoraan vanhempieni omakotitalosta pieneen tönöön, jossa minulla ei ole seinänaapureita, eikä minun tarvitse murehtia kerrostaloelämän nurjapuolista myöskään kolmen koiran omistajana. Olen onnellinen täällä, vaikka asuminen ei aina olekaan ollut helppoa. Yhdeksän vuotta 80-luvulla rakennetussa siistissä ja vedottomassa omakotitalossa asuneena täytyy myöntää, että 20-luvulla rakennettu puutalo on aivan omaa luokkaansa -ja niinhän sen täytyykin olla. Pakkasilla jäätyneet vesiputket, parhaimpien vaatteiden joukosta vaatekomerosta löytynyt kuollut hiiri ja muut yllätykset eivät aina ole olleet niitä kaikkein ilahduttavimpia, mutta jokaisesta kerrasta on jotakin opittu, ja nyt yli vuoden puutalossani asuneena voin sanoa oppineeni tuntemaan jo melko hyvin taloni oikut. Tunnistan hyvin äänen, joka kuuluu myrskyisinä öinä ja kuulostaa siltä, kuin tunkeilija kävelisi taloni terassilla. Tiedän, milloin vesihanat täytyy jättää tiputtamaan yöksi ja olen oppinut kasaamaan talvisin lunta taloni helmoille, jotta lumi hiukan eristäisi taloa tuulelta ja kylmältä. Rakastan elämääni täällä ja toivon, etten joudu koskaan kokemaan kerrostaloeloa -ainakaan nykyisen koirakoplani kanssa, joka ei ole erityisen kätevän kokoinen jäsentensä lukumäärän kuin myöskään jäsentensä kokojen puolesta. Kolmen koiran lisäksi kanssani puutalossa majailee kaksi kania (hra ja rva Puniini), jotka saavat kesäisin nauttia ulkotarhassaan luonnosta, ja jotka talvisin majailevat pääosin vessan ja keittiön alueella vapaana sulassa sovussa koirien kanssa.

Puutaloni vuokra on kohtuullinen ja sopii vasta hiljattain opintonsa päättäneelle melko hyvin. Talossani on n. 45 hyvin käytettyä neliötä ja mahdumme tänne lemmikkieni kanssa hyvin. Toki ikuisena keräilijänä täytyy kyllä myöntää, että lisäneliöt eivät olisi pahitteeksi. Odotan innolla, että jonain päivänä varallisuuteni riittää rintamamiestalon tai muun hiukan isomman kodin hankintaan, ja kaikki ihanat tavarani pääsevät oikeuksiinsa. Olen haaveillut wabi sabi -tyylin toteuttamisesta kodissani, mutta valitettavasti suonissani virtaa vanhempieni perintönä keräilijän veri, ja minun on kovin vaikea pitää näppini erossa ihanista löydöistä, joita teen esimerkiksi kirpputoreilla käydessäni.

 Kuva: Sampsa Alanen

Rakastan kotiani, lemmikkejäni ja ihania kirpputorilöytöjä. Näiden lisäksi pidän valokuvaamisesta ja kauniista kuvista, sekä tanssista. Olen aina ihaillut tanssijoita ja haaveillut olevani itsekin sellainen, kunnes viimein 20-vuotiaana syksyllä 2010 otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aloitin samana syksynä tanssimisen viidessä eri ryhmässä ja vuoden vaihteen jälkeen aloitan vielä kuudennessa ryhmässä, mikä tarkoittaa kuutta tuntia tanssia viikossa. Olen aiemmin harrastanut ratsastusta ja useita eri lajeja koirieni kanssa, mutta en ole koskaan aiemmin harrastanut mitään sellaista, jossa minun on keskityttävä täysin ja vain omaan itseeni, ja jossa minä olen ainoa, keneltä voin vaatia -on turha enää syyttää epäonnistumisesta naapurin narttukoiran juoksuja tai hetkeä ennen suoritusta tien yli juossutta rusakkoa. 

Miksi ei?

Olen viime aikoina yhä useammin löytänyt itseni erilaisten ihanien ja mukaansa tempaisevien lifestyleblogien ääreltä. Innostus sai alkunsa lueskeltuani vuosia koirallisten ystävieni ja puolituttujen treeniblogeja, ja sittemmin myös tuntemattomien. Sen jälkeen, kun muutin Omaan Kotiin elokuussa 2009, olen löytänyt itseni myös erilaisten sisustus- ja kotiaiheisten blogien sivuilta, ja tästä pikku hiljaa blogi-innostukseni levisi myös elokuva-, muoti- ja lifestyleblogeihin.
Omaa koiraharrastustani käsittelevää blogia (www.nikirox.vuodatus.net) olen pitänyt toukokuusta 2008. On tuntunut hyvältä idealta kirjoittaa koirablogiin treeneistä ja niiden edistymisestä, sekä yleensäkin koirieni terveydestä ja muista kuulumisista. Pääasiassa olen kirjoittanut blogia itselleni, muistoksi koirieni eri ikävaiheista ja kausista, mutta myös koirieni kasvattajat, sekä treenikaverit ja ihmiset lähipiiristäni ovat innostuneet seuraamaan laumani kuulumisia netistä.

Lifestyleblogi ei ihan vielä tunnu aivan omimmalta jutulta, mutta koska rakastan valokuvaamista sekä monia asioita elämässäni, haluan koota ne yhteen paikkaan siten, että niitä on mukava lukea myöhemmin. Katsotaan, mitä tästä tulee!

PS. Tätä blogia voi seurata Bloglovinin avulla! :)